Kuka sua ärsyttää?

Vanhojen opiskelukavereiden kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen rupesin miettimään mikä on muuttunut omassa ajattelussa vuosien varrella.  Oli jotenkin erilaista olla niiden samojen ihmisten kanssa, joiden kanssa on vietetty aikaa niin monenlaisissa yhteyksissä. Tuntui jotenkin vapaammalta ja huolettomammalta kuin ennen.  Mietin mikä on muuttunut. Tajusin jotain upeeta ja samalla hämmentävää.  En oikeastaan ollut koskaan aikaisemmin näiden 10 vuoden aikana AIDOSTI kuullut mitä ihmisillä on sydämellään ja mistä ne puhuu. Olen kuullut ja kuunnellut joo-o, kuitenkin ensimmäistä kertaa pystyin kuuntelemaan miettimättä samaan aikaan miten toi ton toisen sanoma asia näyttäytyy mun omassa elämässä. Tarkastelu ja kuuntelu oli jotenkin muuttunut objektiiviseksi, ei ollut tarvetta peilaamiseen, vertailuun tai analyysiin.  

Siis mitä helvettiä?  Oonko mää oikeesti käyttänyt ainakin viimeset 10 vuotta siihen, että oon vaan venannut koska on mun vuoro sanoa oma näkemykseni ja peilannut toisten kertomia asioita mun omaan arvomaailmaan?!  Ilmeisesti.  Ja vertaillut itseäni muihin, arvostellut itseäni ja muita mielessäni, haukkonut henkee päästäkseni sanomaan oman näkemykseni.  Holy shit mitä ajanhukkaa.  Ja nyt kaikki on toisin.  En voi sanoa että yhtäkkiä, mutta voin sanoa paljon tapahtuneen vuosien aikana :) Pitkälle on tultu siitä kärkkäästä muijasta, joka jyrää muiden mielipiteet jos ei nerokkuudellaan niin viimestään volyymilla.  Huhhuijaa. 

Nykyään kun mulle on kehittynyt uusi aisti, kuulo, niin se on avannut mulle uuden maailman.  Voin vain kuunnella mitä sieltä toisen suusta tulee ja todeta mielessäni: mielenkiintoista. Ei tarvetta reagointiin, peilaamiseen, vertailuun, vastaan sanomiseen. Omat mielipiteet ei enää tule niin, että toisen on uskottava myös niihin vaan pikemminkin vain mun omina näkemyksinä.  Opiskeluaikoina muistan jutelleeni vasemmistonuoren kanssa ja näkemyksemme olivat hyvin erilaisia arvojen osalta.  Pikkasen huvittaa kun muistelen sitä parikymppistä Kaisaa, joka uskoi ihan aidosti siihen, että kunhan jauhan tätä asiaa tarpeeksi kauan ja puhun ku Ruuneperi, niin toi alkaa uskoon samoihin asioihin kuin minä. Kiitos universumille siitäkin opetuksesta, voin kertoo että onneksi tiedän nykypäivänä paremmin... Joskin puhun edelleen taukoomatta tilaisuuden tullen ku Ruuneperi, mut se on toinen tarina!

No nyt varmaan mietit, että kun toiset on vaan niin stanan ärsyttäviä ja ne vaan saa mun veren kiehuun.  Ne painelee mun nappeja ja sitten en pysty enää oleen hiljaa, saati kuunteleen. Niin. Haluukko kuulla mistä on oikeesti kyse? Se tyyppi tai sen puheet painelee sun nappeja ihan oikeestikin, ainakin henkisesti.  Siinä tyypissä on puolia ja ominaisuuksia, mistä SINÄ et pidä ITSESSÄSI. Hmmm.  Siis mitä?! Se ärsyttävä tyyppi, jonka ajatteleminenkin saa mun verenpaineen nouseen omais muka jotain samaa mitä mussa on?  Sehän on mun vastakohta!  Nimenomaan.  Kaikissa meissä on polariteetit kaikkien ominaisuuksien suhteen.  Otetaan esimerkki.  Hellevi on tosi kiltti ja myöntyväinen, ei sano vastaan ja asettaa muut itsensä edelle.  Sitä ärsyttää työpaikalla oleva dominamuija, joka tekee, sanoo ja on miten haluaa. Hellevi miettii, että hän ei ikinä voisi olla noin itsekeskeinen, muita loukkaava ja röyhkeä.  Hellevissä on olemassa ihan samat ominaisuudet, mutta hän on kieltänyt niiden olemassaolon ja haudannut ne syvälle itseensä.  Ominaisuudet kuitenkin ovat siellä ja niiden käyttö voisi olla Hellevillekin välillä hyödyksi. Ei aina tarvitse olla kiltti, on ihan ok olla yrittämättä miellyttää muita. Ei itsensä priorisoimisessa ole mitään vikaa. On hyvä sanoa oma mielipide tarvittaessa. Kun nyt mietit, niin löydät varmasti pienen pohdinnan jälkeen yhtäläisyydet siitä sua ärsyttävästä tyypistä.  Joskus polariteettiominaisuudet voivat olla niin syvälle kätkettyjä, ettei niitä heti edes meinaa löytää.  Siellä ne kuitenkin ovat.  Me vaan suositaan tiettyjä ominaisuuksia ja omasta mielestämme ikävät ominaisuudet hautaamme syvälle sisimpään.

Olen tajunnut sellaisenkin asian liittyen tuohon kuuloon, että aiemmin kun joku puhui jotain negatiivista (esim. duunissa alaiset valitti), niin mulla meni heti kuulo kiinni.  Mua vaan ärsytti ensi minuutista lähtien se negatiivisuudessa vallominen.  Tai siis niin mää sen tunsin. Prosessi meni niin, että saman tien kun joku alkoi puhua negatiivisista asioista, niin mulle rakentui 6 metriä korkea henkinen aita eteeni ja ainoo mitä mun päässä liikkui oli, että mää en jaksa kuunnella.  Ja enhän mä sitten kuunnellu. Ratkoin kenties ongelman, mutta en kyennyt kuulemaan mitä se henkilö oikeasti sanoi. Otin vaan sen ydinasian puheesta ja pyrin ratkaisemaan sen mahdollisimman nopeasti, jotta se negatiivisuus häipyisi.  Silloin en ollut vielä hyväksynyt itsessäni puolta, että negatiivisuuskin on ihan jees. Sitä tarvitaan elämässä ihan yhtä lailla kuin positiivisuutta, onhan olemassa yö ja päivä. Valo ja pimeä. Nyt kun olen hyväksynyt sieluni syvyyksissä asuneen negatiivisuuden, niin muiden valitus ei aiheuta mussa enää reaktiota.  Nyt vaan kuuntelen ja huomaan miettiväni: pirun mielenkiintosta että noinkin voi tota asiaa ajatella.  Mieti mikä ominaisuus tai tilanne saa sut luomaan eteesi henkisen 6 metrin aidan tai ärsyyntymään ihan sikana?  Mikä on se asia tai ominaisuus toisessa mikä sen aiheuttaa?  Tunnistamalla sen ja aloittamalla hyväksymään myös sen puolen itsessäsi elämä on jälleen kerran helpompaa.  Säkin voit vaikka löytää uuden aistin, olkoon se sitten kuulo, näkö, puhekyky tai vaikkapa makuaisti! 

532786_473809252664325_463148674_n.jpg