Kuolema antaa aina perspektiiviä

Perheeni ystäväpiiristä yhden ihmisen aika oli lähteä viime viikolla. Hänet löydettiin kotoaan useita päiviä kuoleman jälkeen tuupertuneena makuuhuoneen lattialta. Löydön tekivät poliisit, jotka oli pyydetty käymään asunnossa ilmeisesti rappukäytävään levinneen hajun takia. Kun ulkona on 30C ja makaat elottomana useita päiviä kerrostaloasunnossa, niin siinä varmaan tapahtuu ruumiille erinäisiä asioita. Varsinainen kuolinsyy selviää ajan päästä, kun ruumiinavaus on tehty. Itselleni kuolinsyyllä ei sinänsä ole merkitystä, mutta länsimaisilla ihmisillä on tarve selvittää yksityiskohtaisesti, mihin ihminen lopulta kuoli. Sille on varmasti monta hyvää perustetta. Se ei tuo kuitenkaan tuota ihmistä takaisin eikä kuolemaa voida "korjata". Asioiden selvittäminen yksityiskohtineen liittyen kuolemaan on ilmeisesti nykyajan ihmismielessä oleva tarve. Ennen vanhaan ei tiedetty muuta kuin tyyliin "sillä oli maha kipee ja sitten se kuoli". Tai että joku "piteli rintaansa ennen kuolemaansa", "ei noussut aamulla sängystään". Lopputulos oli sama. Oma näkemykseni on, että egolle on tärkeää tietää tapahtumiin johtaneet syyt. Jotta se voisi takertua niihin ja perustella menetyksen. Pahinta egolle on se, kun syyt tai tapahtumat eivät selviä. Kuten ihmisten kadotessa. Asia ei ikään kuin saa päätöstä, jäljelle jää pieni siemen toivoa. Kun henkilön ruumista ei koskaan löydy, niin mieleen jää pieni toivo eloonjäämisestä ja jälleennäkemisestä.

Oman aikani koittaessa toivon kroppani toimivien osien menevän luovutettavaksi niitä tarvitseville ja lopun ruhon voi polttaa uunissa korkeassa lämpötilassa. Nimittäin se mikä ei silloin enää ole läsnä, on mun sielu. Se on poistunut kuoleman yhteydessä ja siirtynyt eteenpäin. Mulla ei ole tähän antaa mitään tieteellistä perustetta, kannattaa lopettaa lukeminen jos kaipaat niitä itsellesi. Tapaan kuolleita henkiä säännöllisesti, halusin tai en. Joko ns. välitilassa olevia, eli sieluja jotka eivät ole siirtyneet valoon kuin myös toiselta puolen vierailulle tulevia. Jos mietit mikä on välitila, niin se on tila jossa sielu ei ole vielä siirtynyt valon puolelle. Yleensä välitilaan jäämisen syynä on voimakas emootio (esim. järkytys tapahtuneesta, pelot), joka estää sielua siirtymästä sinne mihin sen kuuluu mennä. Valoon. Välitilassa olevat sielut eivät tajua olevansa "vaiheessa", mutta yleensä siirtyvät kiltisti valoon kun niitä hieman kannustaa. Valoon siirtymisen ymmärrän seuraavasti. Valossa olemme "kotona". Se on ulottuvuus, josta sielut inkarnoituvat ja johon ne palaavat. Siellä tapahtuu eletyn elämän läpikäynti, käydään läpi mitä tuli opittua ja suunnitellaan uusi inkarnaatio. Mun ymmärryksestä käsin koko ihmiselämän tarkoitus on kasvaa sieluna ja oppia ymmärtämään itseämme. Elämme tuhansia elämiä inkarnoituneena maapallolle. Tarkoituksena on lisätä ymmärrystä itsestämme, jotta voimme lopulta päätyä takaisin Jumalalliseen. Tajuta, että olemme osa Jumalallista emmekä erillisiä osia siitä. Sielumme on osa Lähdettä, Divine, Jumalallista. Kun tiedostuksen taso on niin pitkällä, että tarvittavat opit ja ymmärrys on saavutettu, ei sielu enää inkarnoidu. Sen ei tarvitse. Mun tämän hetken tiedostuksen tasosta käsin voin sanoa, että kyllä tässä on itelläkin ollut tajuamista. Tavallaan että elämässä ei ole mitään järkeä. Koska me päädytään tuhansien inkarnoitumisten jälkeen sinne, mistä lähdettiinkin. Jumalalliseen. Siinä sulle kunnon mind f*ck!

Palataan yksinkertaisempiin asioihin. Keho on sielun kuljetusväline täällä maapallolla. Meillä on fyysisen kehon lisäksi myös energeettisiä kehoja (yhteensä 7kpl), joissa tapahtuu asioita yhtä lailla kuin fyysisessäkin kehossa. Karminen, fyysinen, mentaali, emootio, värähtely, henki ja sielukeho. Kuljetusvälineestään jokainen pitää sellaista huolta, minkä itse kokee oikeaksi. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Kuten kaikille on opetettu ja minkä tiedämme, niin on tärkeää pitää fyysisestä kehostaan huolta. Se mikä nykypäivänä jää vähemmälle, on mielen huoltaminen. Toiset panostaa paljonkin aikaa ja rahaa tuon oman sielunsa ulkoisen kuljetusvälineen "pimppaamiseen". Pumpataan, jumpataan ja ehkä jopa täytetään. Jotta se ulkokuori vastaisi jotain ihannekuvaa X. Mitä ulkonäköönsä keskittyneet ihmiset eivät ole tajunneet, on se ettei ulkokuoren puunaaminen tuo sulle sitä tunnetta pysyvästi, mitä sitten haetkaan. Koska se miten näet itsesi sisältä käsin, ei ole sama mitä peili kertoo. Ja jengi luulee, että sillä ulkoisen kuoren muuttamisella/parantelulla fiksataan myös ne sisäiset haasteet. Joten väitän, että näillä kahdella asialla ei ole suoraa relaatiota. Urheilu on itsesi koskettamista sisältä käsin. Tässä on muuten yksi syy, miksi monet sinkut (ja parisuhteessa elävät) urheilevat fanaattisesti, koska eivät saa kosketusta itseensä muualta. Urheilu tuottaa ihania aivomehuja ja euforian tunnetta, jolloin ei yksinkertaisesti pysty miettimään elämänsä haasteita hetkeen. Kuten eräs ystäväni sanoo maratoneja juostuaan, että leijumisen tunne kestää 2 viikkoa. Kunnes sen jälkeen taas palataan niiden samojen aiheiden pariin, mitkä olivat ennen juoksua mielessä haasteina. Sitä voisi kutsua 2 viikon lomaksi itsensä arvostelulta. Urheilun sivutuotteena (ja turhan monelle pääroolina) on ulkoisen kehon muokkaaminen. Kuitenkaan sielun kuljetusvälineen ulkoinen muoto ei ole pääroolissa tässä ihmiselämäksi kutsutussa näytelmässä. Kehon tärkein tehtävä on mahdollistaa ihmiselämä maapallolla, joka antaa tällä hetkellä optimaaliset olosuhteet sielun kasvattamiseen ja eteenpäin viemiseen. 

Palataampa kuolemaan. Hiljattain kuollut henkilö oli mun isän paras ystävä. Ihminen, kuka on ollut munkin elämässä koko ikäni. Muistan aina kun hän tuli minun ollessa pieni meidän mökille, kuinka odotin aina innoissani hänen käyntejään ja kuinka hyvä fiilis hänen seurassaan tuli. Hän oli ehdottomasti ihminen, joka sai pienen tytön iloiseksi. Vanhemmmalta iältä muistan syysjuhlat, joita hän piti puolisonsa kanssa ja kuinka hyvä tyyppi hän olikaan. Niin lämmin, huumorintajuinen ja rakasti postimerkkien keräilyä. Vien mieleni näihin muistoihin, kun suru valtaa mielen. Sen sijaan, että surisin ihmisen poismenoa, johon en itse voi mitenkään enää vaikuttaa, haluan nostaa mieleeni ihanan tunteen joka hänen läsnäolonsa loi minulle. 

Mitä enemmän tiedostukseni kasvaa, niin huomaan sen tuovan uudenlaisen perspektiivin kuolemaan. En enää assosioidu suruun ja menetykseen. Sillä ketä me itse asiassa suremme? Kuolleen henkilön kohtaloa vai omaa menetystämme? Ajatus siitä, että kyllä se kuollut nyt on varmasti pahoillaan kuoltuaan, on jotenkin absurdi.  Eli itse asiassa suremme itseämme ja meille aiheutunutta menetystä. Koska lupaan, että kuollut henkilö ei valoon siirryttyään sure omaa kuolemaansa. Se ei istuskele jossain pilven reunalla ja kelaile, että voi paska kun tuli kuoltua. Uskon että valosta käsin ihmiselämä näyttäytyy eri tavalla, siihen tulee enemmän "järkeä". Sillä sieltä käsin me nähdään tämän koko jutun suunnitelma isossa kuvassa, eikä ahdistuta eikä samaistuta näihin ihmisenä elämiseen liittyviin tunnemyrskyihin. 

Lähetän iloa pursuavia ajatuksia isäni parhaalle ystävälle, kiitos positiivisista tunnekokemuksista mitä sain kokea kanssasi. Ei muuta kuin uutta inkarnoitumista odotellessa :)

Ps. Jos olet kiinnostunut näistä henkisemmän aspektin asioista, niin tsekkaa Facebookissa Universumikanava. Pidämme nimittäin iltoja, joissa pääset kyselemään ja saamaan vastauksia eri aihepiireistä samanhenkisessä ryhmässä.  

For your success, Kaisa Wilhelmiina

Kaisa W KoskinenComment