Ämmien touhut on ämmien touhuja

Sun naamalle hymyillään, mut selän takana kyräillään. Sää luulet kaiken olevan hyvin, kunnes saat selville ihmisten todelliset aatteet. Selviää mistä ne on joskus vetäny herneet nenään, kuinka ne on loukkaantunu ja kantanu sitä kaunaa mukanaan pitkään. On tyyppejä, jotka kerää vuosia todistusaineistoo ja odottaa puskissa kärsivällisenä, koska sitä kaikkea voi käyttää sopivassa tilanteessa. Ne kyräilee toisten samanmielisten kanssa, sillä yksin on tylsä kyräillä ja yhteisen vihollisen parjaus on paljon hauskempaa. Sitten yhtenä kauniina päivänä se kaikki tulee päivänvaloon. Siinä sitä sitten ollaan, kaksnaamasuuden, panettelun ja epärehellisyyden kanssa samassa pöydässä. Tervetuloa ämmäporukoiden arkeen.

Ihmismieli on siitä jännä, että se etsii syyllisiä omiin tunnekokemuksiin ja paskaan oloon lähtökohtaisesti aina itsensä ulkopuolelta. Toi tyyppi aiheutti mulle tämän tunnekokemuksen X ja on sen syy, että musta tuntuu pahalta. Itsehän ollaan aina viattomia ja puhtaita verrattuna muiden törkeisiin sanomisiin tai tekemisiin. En tunne ketään naista (itseni mukaan lukien), joka ei koskaan puhuisi pahaa muista tai hakisi näkemyksilleen samanmielisiä ihmisiä. Se on joku ihme koodaus naisissa, että naisena olemiseen ja naisten kanssa toimimiseen kuuluu sellanen ällöttävä muiden arvostelu-aspekti. Toisaalta se helpottaa, kun saa purkaa sisäistä tunnekokemustaan ystävälle. Arvostelun ja vertailun sisäinen motiivi on sinänsä selvä, se on oman hännän nosto. Kun voi todeta muiden olevan perseestä, niin itsestä tuntuu vähän paremmalta. Mediassa esitetyt mielikuvat kun saa jokaisen tuntemaan itsensä vajavaiseksi, jolloin osoittelemalla muiden vikoja, voi tuntea olevansa edes nanosekunnin jotakuta parempi. Pysyvämpi ja tehokkaampi ratkaisu olisi tietysti rauhan tekeminen omien puutteiden ja vikojen kanssa, jollon niitä ei tarvitsisi etsiä muista. Kotipesä ensin kuntoon ja sit vasta fokus muitten pesiin.  

Ämmien kyräily ei kuitenkaan mun mielestä kuulu ystävyyteen eikä aitoihin ihmissuhteisiin. Välillä menee hermo ja tulee riitoja, mutta ne voidaan hoitaa puhumalla. Voidaan olla asioista eri mieltä ja sekin on ok. Voi purkaa mieltä toiselle ystävälle kunnioittavasti ja unohtamatta omaa vastuuta. Riidoissa kun on aina kaksi osapuolta, yksin ei voi riidellä. Mutta siinä kohtaa, kun on tarve aidosti kyräillä ja kertoa toisesta pahaa, niin kannattais pysähtyä. Ämmien touhua on kuitenkin se, että ei kerrota mistä on loukkaannuttu tai selvitetä asiaa osapuolten kesken. Sen sijaan aletaan kyräileen. Aletaan manipuloimaan ympäröiviä ihmisiä oleen samaa mieltä ja mustamaalaan. Ollaan omassa tunnekokemuksessa niin syvällä, ettei oteta siitä mitään vastuuta. Oma negatiivinen tunnekokemus on aina vaan muiden syy ja aiheuttama. HALOO!!! Haluaako ihmiset oikeesti ulkoistaa omat tunnekokemuksensa toisten käsiin? Jos jonkun sanat osuu kotiin, niin kannattaisko sitä aihetta ruveta tarkasteleen itsessä? Itse asiassa suorasanainen ystävä voi olla paras lahja mitä universumi ihmiselle tuo! Koska se peilaa sanomisillaan koko ajan asioita, joiden kanssa voi pyrkiä tekemään rauhan itsensä kanssa.

Mutta eihän se mee niin. Egolle on paljon kivempaa olla loukkaantunu, kyräillä ja tehdä kaikkia ämmämäisiä temppuja, kuten manipuloida ja kostaa. Miksi miehet tekee niinkun naiset haluaa? Koska ne ei halua kohdata ämmien raivoa. Sitä osaa naisissa, joka näkee punasta ja venaa vaikka 20 vuotta saadakseen jonkun kokemansa vääryyden kostettua. En keksi muuta ulospääsyä ämmien touhuista kuin valitsemalla seuransa tarkasti, olemalla erittäin varovainen kelle antaa luottamuksensa ja kasvamalla henkisesti kohtaan, jossa tajuaa ulkoisten asioiden heijastelevan sisäistä tilaa. Jos jonkun sanomiset osuu, niin kyräilyn aloittamisen sijaan ottaakin AIHEESTA kopin ja alkaa sitä itsessään zoomaileen. Kysyy miksi tämä aihe on niin herkkä mulle ja mistä todellisuudessa loukkaannuin?

Mulla tulee ihmissuhteissa raja vastaan luottamuksen mennessä. Sellanen tietty suoraselkäsyys ja läpinäkyvyys on mulle niin tärkeitä arvoja, että löydän itseni käymästä läpi samaa aihepiiriä eri kulmista uudestaan ja uudestaan. Ei siis ihme, että oon allerginen kaksnaamasuudelle ja kyräilylle selän takana. Enkä suostu uskoon, että kenenkään tarvii vaan hyväksyä muissa joitain ominaisuuksia, jotka on itselle tosi luotaantyöntäviä. Mehän halutaan olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka jakaa samoja arvoja kuin me itse. Mitkä arvot on sulle kaikkein pyhimpiä? Onko sisäpiiriin päässy ihmisiä, jotka ei näitä arvoja jaa? Pitäskö niille sanoo heippa? Suosittelen asioiden halki puhumista ja vaikeiden asioiden esille ottamista, vaikka pelottaa. Siinä säästyttäis monelta harmilta ämmien kesken ja päästäis jälleen samalle taajuudelle. Eiks je?

XO Kaisa

Kaisa W Koskinen, Transformaatiovalmentaja, ekonomi, lisensoitu NLP valmentaja