Sisu on saatanasta

Alkaa oleen huumorintaju lopussa suomalaisen pärjäämis- ja suoritusmeiningin kanssa. Millon ihmiset tajuu, ettei kaiken suorittamisen ja itsepärjäämisen sateenkaaren päässä ole mitään vuoden mahtavin ihminen palkintoo? Sitten katkeroidutaan, kun tehtiin kaikki oikein ja käteen jäi ööö ei mitään. Henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin menettäneenä on sitten hyvä kelailla, että olis ehkä pitänyt vähän himmata jossain kohtaa.

Mutta kun on se suomalainen sisu. Suomalainen vetää ihan minkä tahansa projektin läpi hampaat irvessä ja peräsuoli pitkällä. Kato kun sitten voi sanoo, että ihan ite tein ja pärjäsin. Ja se on tässä yhteiskunnassa jotenkin sairaalloisen normaalia, että ihmisen oletetaan pärjäävän yksin kaiken kuormansa kanssa. Sillä avunpyytäminen on heikkous ja tukea ei haeta niin kauan ku henki pihisee. Apua ei kehdata pyytää edes läheisiltä, saati sitten ammattilaisilta. 

Meillä on ihan älytön määrä työelämässä aivan henkihieverissä olevia ihmisiä, joilla on takki ihan tyhjä. Meillä on burn outista ja kaikenlaisista stressiliitännäisistä sairauksista saikulla olevia ihmisiä, joiden kroppa on ilmottanut että nyt riitti. Masennukseen sairastuu joka viides työssäkäyvä, eikä se ole ihme. Ihme on se, jos suomalainen pyytää apua.

Suomessa on häpeä, jos saa henkistä tukea. Jenkeissä on perusasia, että jokaisella itseään arvostavalla ihmisellä on valmentaja. Oikein hävettää koko sisu, koska se johtaa sairaaseen vääristymään, jossa yritetään vajailla resursseilla ja kyvyillä hoitaa hommaa mallikkaasti kotiin. Ei onnistu. Lopputuloksena on henkisesti ja fyysisesti rampautuneita ihmisiä, joita ahkeriksi työmuurahaisiksi kutsutaan.

 

OLE REHELLINEN ASIOIDEN TODELLISESTA TILASTA

Mulla on frendi, joka ei nukkunu yli puoleen vuoteen (!) yli 2h pätkiä öisin. Kuultuani tästä ripitin sen oikeen kunnolla puhelimessa, että nyt sää jätkä meet työterveyteen ja otat saikkua. Se kävi töissä koko ajan, muttei pystyny oleen tietokoneella hereillä 10min kauempaa. Voit vaan kuvitella, millanen riski oli ajaa päivittäin autoa sinne kustannuspaikalle. Kertoi esittäneensä ehkä turhan urheaa työterveydessä. Sanoin, että nyt meet ja kerrot totuuden. Paria kuukautta myöhemmin sillä oli todettu uniapnea ja unet palautu hoidon myötä normaaliks. Ihminen sai elämänsä takaisin.

Mikä se saa ihmisen sykkiin ja vetään ittensä henkihieveriin työn takia? Mää kerron sulle entisenä esimiehenä salaisuuden. Kun joku lähti, sen tilalle palkattiin uus. Kun joku sairastu pitkäks aikaa, muut teki sen duunit. Jos työkuorma oli liian iso, palkattiin väliaikasta apua. Jos luulit olevas jotenkin korvaamaton ja uniikki siellä lafkassa missä oot duunissa, niin voin kertoa sulle ettet oo. Sun tilalle löytyy kyllä muutamassa kuukaudessa uus tekijä. Ehkä jopa halvemmalla.

 

ET SÄÄ OO KORVAAMATON OSAAMISEN PUOLESTA

Niin että kuinka pitkälle oot valmis meneen oman henkisen ja fyysisen hyvinvointisi kanssa, kun sun tilalle voidaan ottaa koska tahansa uus? On aika herätä illuusiosta, että ensinnäkään sulle on tulossa mitään vuosisadan paras työntekijä palkintoo. Todennäkösesti sun pomokin on niin ressissä, ettei se ees huomaa sun uhrautuvia urheilusuorituksia. Toiseks mikä on se hinta, että menetät henkisen tasapainosi? Miltä kuulostaa masennus? Entä rytmihäiriöt? Maistuisko unettomuus? Ehkä sulla on jo koko sarja.

Niin mut kun mieli sanoo, et mun on pakko sykkiä, että oon ensinnäkin hyvä ihminen ja toiseks ansaitsen mun elannon. Työaikalaissa sanotaan, että palkka on korvaus menetetystä vapaa-ajasta. Se ei ole korvaus menetetystä elämästä, terveydestä tai järjestä. Voit suhteuttaa siis hieman uudelleen halutessasi näitä elämän prioriteetteja. Autan asiassa mielelläni, mulle riittää tää uhrautumistouhu. Ihmiset uhrautuu työelämän alttarilla. Siitäkö tää aikakausi muistetaan? Ennen uhrattiin lampaita ja kanoja, nyt valutetaan verta hyvän työntekijän statusta tavottelevista ihmispolosista.

Mulla on sulle uutisia. Vaikket sää enää ikinä sykkis yhtään mitään, makaisit rannalla loppuelämäs ja vetäisit mojitoo pillillä, niin sun ihmiselämä olis silti arvokas. Vaikka sää et tekis enää yhtään ekstraa etkä venyis ikuisesti kun kuminauha, niin osottaisit sillä vaan mikä on sun prioriteettijärjestys. On tullut aika opetella itsekkyyttä. Sitä kutsutaan itsensä arvostamiseks, rakastamiseks ja prioomiseks. Koska jos sää et sitä tee, niin onks se pomo tai joku muu auktoriteettihahmo, joka sen tekee sun puolesta? Sori vaan, mut ei sua pelasta yhtään kukaan muu kuin sinä itse.

Sisu on saatanasta,

XO Kaisa

Kaisa W Koskinen, Muutosvalmentaja